Heipä hei, hyvä lukija. Perinteisen kaksoiskirjauksen sijaan kahteen erilliseen kokonaisuuteen jaoiteltu blogimerkintä. Aloitetaan pakollisesta omaelämäkerrallisesta osuudesta.
Näin helmikuisin on hangettoman Helsingin huokuma kevätangsti kukkeimmillaan; pääkaupunkiseudulla asustavat vertaisryhmän edustajat ovat toivottavasti jo päässeet hieromaan tuttavuutta tämän merkillisen ilmiön kanssa, jota määrittävät toisaalta lumen puutteen implikoima luonnollisen valon puute, toisaalta aliarvoisen kehnosti hoidetuille jalkakäytäville pystytetyt, räystäiltä putoavasta lumesta varoittavat puomit, jotka tosiasiallisesti pakkaavat ihmiset selviytymistaistelun kannalta mahdollisimman epäedullisiin konstellaatioihin katujen varsille ja talojen seinustoille.
Uutta kuuta juhlistaakseni, kenties myös tulevaa Valentinuksen-päivää ennakoidakseni, päädyin päivänä muutamana ns. "tärskyille", "hakkailemaan" ihmistä, joka oli aiemmin herättänyt kiinnostukseni. Olisimme todennäköisesti voineet keskustella ajan tyveen saakka klassisesta musiikista ja suomalaisten herätysliikkeiden historiasta - muuta yhteistä kieltä ei sitten löytynytkään; tapaaminen kului kylmää kahvia särpien, hermostuneen kellonvilkuilun dominoidessa ilmapiiriä.
On helmikuussa toki puolensakin: harvassa sitä miellyttävämpi tunne, jonka voi kokea kirkkaana talviaamuna parvekkeellaan, pakkasen kipristellessä nenänpäätä ja alijähtyneen savun tunkeutuessa syvälle keuhkorakkuloihin matkallaan liennyttämään viheliäistä addiktiota; pienet ihmiset vilistävät kauniiden talojen seassa, jostain kuuluu eksyneen lokin epävireistä rääyntää. Lumen umpeen kuromilla kaduilla möyrivien ja pönkivien autojen pakokaasut näyttävät hennossa auringonkajossa kristallipilviltä, joita tuskin voisi kuvitella fossiililohikäärmeiden kalmanhöngäksi.
Sitten asiaan:
Allan Bloom, homoseksuelli poliittisen filosofian professori Amerikan Yhdysvalloista, kirjoitti vuonna 1987 mielenkiintoisen teoksen, "The Closing of the American Mind". Saul Bellow kirjoitti kymmenkunta vuotta myöhemmin puolifiktiivisen biografian "Ravelstein" pian Mindin julkaisemisen jälkeen AIDS:iin menehtyneestä ystävästään.
Sivumennen sanottuna pseudofiktiivisestä Abe Ravelsteinistä - huikentelevaisesta, aasialaisen rakastajansa kanssa honkkarifilmejä katselevasta renessanssikonservatiivista - kertova romaani on Bellow'n myöhäiskauden ehdottomia helmiä, lämmin kuvaus miesten välisestä ystävyydestä, vanhenemisesta ja siitä, kuinka paras viitekehys elämään ei välttämättä aina löydy oman navan tietämiltä. Suurin osa kirjailijan muusta tuotannostahan on ikävällä tavalla jäänyt kyntämään samaa ennalta-arvattavan korkeaotsaista uraa: itärannikon intellektuelli tapaa naisen, kaikinpuolinen akateeminen kultivoituneisuus ei kykene kompensoimaan tunne-elämän epädeterministisyyttä; seuraa vieraantuneisuutta, epätietoa ja itsetuhoisia ajatuksia; lopuksi seotaan, mennään uudelleen naimisiin tai löydetään eksoottinen vanhan mantereen elämänfilosofia - vaikkapa Steinerin opit -, joka stimuloi akateemisessakin olennossa piilevää kaipuuta epärationaalisuuteen. Toisinaan kaikki vaihtoehdot toteutuvat, mutta eivät ennen kuin psykoanalyysille on päästy vittuilemaan, joko suoraan päin näköä tahi leijona-analogioiden kautta.
Bloomin teos on ennen kaikkea opettajan, 40-vuotisen uran tehneen koulimattomien mielten manipuloijan, populääri tutkielma amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, länsimaisesta arvorelativismista ja ihmisyyden universaaleista ongelmista. Teos on jaettu kolmeen osaan (opiskelijat-amerikkalainen nihilismi-yliopistot), joiden alaluvuissa keskitytään raatelemaan sosiaalistumisprosessin eri aspekteja. Suuri paino on liian pitkälle viedyn demokratian, liian kärjistyneen poliittisen korrektiuden opin ja ihmissuhdekäsitteistön alituisen sumenemisen tutkiskelulla.
Vaikka esitettyjen näkemysten valtaosan voi huoletta luokitella patakonservatismin tutkimusalaan kuuluvaksi, on jokainen väitelause silti perusteltu johdonmukaisin - joskin väistämättä myös osin subjektiivisin - argumentein, usein päällekkäisvalotettuna kirjassa aiemmin esiintyneiden teemojen kanssa. Poliittisen ja yhteiskunnallisen kritiikin polttopiste on virkistävän erilainen kuin Noam Chomskyllä ja muilla paikallisilla vasemmisto- tai anarkosyndikalistikirjoittajilla: Bloom keskittyy skitsofreenisen, näköalattoman yhteiskunnan sisällä tapahtuvan yksilönmuodostuksen problematiikkaan, hakee vertailukohtia ja rinnastuksia ammoin kadonneista valtioista ja valtiomuodoista, päätyy kärjistäviin diagnooseihin ja prognooseihin ihmiskunnan tilasta. Olisi kenties houkuttelevaa verrata teosta Spenglerin Perikatoon, mutta Bloomin tapauksessa kyse on pikemminkin subjektiivisen kokemuksen rehabilitoinnista ja arvorelativismin eri muotojen analyysistä.
Osa materiaalista on akateemikon kirjoittamaksi melko värikästä, erityisesti (ääri-)feminismiä ja kulttuurirelativismia vastaan silloin tällöin esitetty kritiikki. Silti Bloomia ei kannattane syyttää misogyniasta tai rasismista: kirjan primäärifunktio on muistuttaa siitä, että äärimmäisen homogenisoidussa, sosiaalisten normien tiukasti säätelemässäkin yhteiskunnassa on lupa mieltää asioita myös toisilla tavoin; vain useista näkökulmista tarkasteltuna käsitteiden todelliset rakenteet paljastuvat ja niiden reaalinen arvo voidaan punnita.
Kirja oli aikoinaan jonkinasteinen yllätysmenestys merentakaisilla markkinoilla. On kiinnostavaa pohtia syitä tähän. Esittääkö Bloom sellaisia näkemyksiä, jotka perimmiltään ovat yhteneväisiä yhteiskunnan valtaosan näkemysten kanssa? Haetaanko kirjasta vahvistusta, hyväksyntää ja oikeutusta omille ennakkoluuloille? Paljastaako teos jotain perustavaa nyky-yhteiskunnan luonteesta, vai kierrättääkö se ainoastaan julkisia salaisuuksia? Kuinka seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa tapaamme tulkita ja jäsennellä ympärillämme havaitsemiamme asioita? Vastauksia jo huomenna, samaan Bat-aikaan samalla Bat-kanavalla. Sitä odotellessa kannattaa ehdottomasti tutustua teokseen.
Loppuun polemisoiva sitaatti kirjan rakkautta käsittelevästä kappaleesta:
Part of the inability to make sexual commitments results from an ideology of the feelings. Young people are always telling me such reasonable things about jealousy and possessiveness and even their dreams about the future. But as to dreams about the future with a partner, they have none. That would be to impose a rigid, authoritarian pattern on the future, which should emerge spontaneously. This means they can foresee no future, or that the one they would naturally foresee is forbidden them by current piety, as sexist. Similarly, why should a man or a woman be jealous if his or her partner has sexual relations with someone else? A serious person today does not want to force the feelings of others. The same goes for possessiveness. When I hear such things, all so sensible and in harmony with a liberal society, I feel that I am in the presence of robots. This ideology only works for people who have had no experience of the feelings, have never loved, have abstracted from the texture of life. These prodigies of reason need never fear Othello's fate. Kill for love! What can that mean? It may very well be that their apatheia is a suppression of feeling, anxiety about getting hurt. But it might also be the real thing. People may, having digested the incompatibility of ends, have developed a new kind of soul. None of the sexual possibilities students have actualized was unknown to me. But their lack of passion, of hope, of despair, of a sense of the twinship of love and death, is incomprehensible to me. When I see a young couple who have lived together throughout their college years leave each other with a handshake and move out into life, I am struck dumb.
