keskiviikkona, marraskuuta 02, 2005

Peripherum

Katso:

Olen Oulussa, mustasta mönjästä siinneessä Pohjois-Suomen erektiohäiriöisessä tapulikaupungissa.

Oikeastaan synnyin täällä 27 vuotta sitten, mutta jos joku olisi puoli vuotta sitten kertonut minulle oleilevani Pohojammaalla loppuvuoden 2005, olisin ennakkoluuloisena paskiaisena nauranut väittöniekan kauaksi ulos talostani, ja hänen mielipiteensä olisivat olleet tuhkaa jalkojeni alla.


Itse asiassa tarkasteltuna Oulu on sangen kiinnostava kaupunki. Olen kuluneen kahden kuukauden kuluessa ehtinyt tutustua paikalliseen oopperaan, teatteriin, balettiin (Komista), karaokeen sekä yksityishenkilön tarjoamaan laajennettuun brunssiin; lisäksi olen joutunut yhden ryöstöyrityksen kohteeksi, minulta on varastettu yksi pyöränpumppu sekä pullollinen kehnohkoa rieslingiä.

Tänään kävin ruokatunnillani paikallisessa pizzeriassa. Minulle on kerrottu, että ko. pikaruokapaikkoja on Oulussa eniten per capita mihin tahansa muuhun suomalaiseen kaupunkiin verrattuna. Väite on helppo uskoa.

Pizzerian pöydässä istuessani mietiskelin niitä näitä. Tarkkailin neljää uutta ystävääni, joista jokainen paloitteli pizzansa hieman eri tavalla: yksi lohkoi taikinalevystä säntillisiä sektoreita, toinen leikkeli plattaa monimutkaiseksi palapeliksi, kolmas söi reunat ensin, neljäs eteni säteittäin jättäen noin viiden neliösenttimetrin palan keskustasta syömättä.

Mietiskelin näitä erilaisia tapoja viehättyneenä niiden tarjoamista tuoreista näkökulmista - olinhan ennen itse sortunut hyvinkin säntilliseen ja helposti ennakoitavaan tapaan neliöidä ympyrä. Yritin mieltää keinoja, joilla ystäväni kenties hahmottivat oman lautasensa sisällön, pohdiskelin syitä leikkauslinjojen valintaan, näin enteitä ja viitteitä ja aavistuksia.

Suomalainen korkeakoulujärjestelmä tuhosi suuren illusioni. Insinöörihenkiset kollegani perustelivat kukin kultaisen leikkauksensa omalla tavallaan. Kaikille perusteluille yhteistä oli kuitenkin vetoaminen pizzojen päälle ripoteltujen täytteiden kosteusprosenttiin ja lämpökapasiteettiin. Olin kummissani: mitä helvetin väliä on sillä, onko pekonisiivu kinkunpalaa kuivempi (ja siten pikemmin viileämpi)? Perustelut tuntuivat vahvistavan käsitystäni teekkarivaiheen oraalitraumasta. Suhteeni Freudiin esitti virkoamisen merkkejä.

Tarinan opetus: kyllä maalla on mukavaa. Vuokra- ja hintataso on kolmasosa pääkaupunkiseudun vastaavasta. Kaupungissa on syksyisin kosteaa, pimeää ja lämmintä kuin kohdussa ikään. Ihmiset ovat ystävällisiä. Helsinskylle niin ominaista anonymiteetin suomaa suojamuuria ei esiinny - muistan jokaisen kadulla vastaan kulkevan kasvon pitkään. Jos puhutaan, puhutaan ohi nollapersoonien. Musta poolopusero ja ylähuulta varjostava viiksenhäivä ei riitä lunastamaan ihmisarvoa tässä kaupungissa, eikä kylmä olankohautus ole vaihtoehto.

Nür für Verrückte.

keskiviikkona, maaliskuuta 16, 2005

Ipananurkka

Pintaa-setä päätti vihdoin päivittää blogiaan, joskin vain poliittisesti arveluttavalla puberteettihuumorilla. Elämä on tällä hetkellä niin kaunista, ettei vuodatuksille löydy sijaa.


"Heip, mietis Akhanistan nii s' ei ärsytä vatsaa," mutisee Rokka. "Venäin eno laho, Halonen! Iän evakkorees'? Itu maasta,vätys! Räi esiin natsinahkas ite, impi, eh?"


No okei, "eh" lienee lähinnä anglismi, ja Afganistanin murremuoto harhainen.

perjantaina, helmikuuta 18, 2005

snip

Kantasolututkimus kantaa vihdoin hedelmää.


Hitchhiker's Guiden enemmän tahi vähemmän epävirallinen traileri.

tiistaina, helmikuuta 08, 2005

Allt är ju relativt

Heipä hei, hyvä lukija. Perinteisen kaksoiskirjauksen sijaan kahteen erilliseen kokonaisuuteen jaoiteltu blogimerkintä. Aloitetaan pakollisesta omaelämäkerrallisesta osuudesta.

Näin helmikuisin on hangettoman Helsingin huokuma kevätangsti kukkeimmillaan; pääkaupunkiseudulla asustavat vertaisryhmän edustajat ovat toivottavasti jo päässeet hieromaan tuttavuutta tämän merkillisen ilmiön kanssa, jota määrittävät toisaalta lumen puutteen implikoima luonnollisen valon puute, toisaalta aliarvoisen kehnosti hoidetuille jalkakäytäville pystytetyt, räystäiltä putoavasta lumesta varoittavat puomit, jotka tosiasiallisesti pakkaavat ihmiset selviytymistaistelun kannalta mahdollisimman epäedullisiin konstellaatioihin katujen varsille ja talojen seinustoille.

Uutta kuuta juhlistaakseni, kenties myös tulevaa Valentinuksen-päivää ennakoidakseni, päädyin päivänä muutamana ns. "tärskyille", "hakkailemaan" ihmistä, joka oli aiemmin herättänyt kiinnostukseni. Olisimme todennäköisesti voineet keskustella ajan tyveen saakka klassisesta musiikista ja suomalaisten herätysliikkeiden historiasta - muuta yhteistä kieltä ei sitten löytynytkään; tapaaminen kului kylmää kahvia särpien, hermostuneen kellonvilkuilun dominoidessa ilmapiiriä.

On helmikuussa toki puolensakin: harvassa sitä miellyttävämpi tunne, jonka voi kokea kirkkaana talviaamuna parvekkeellaan, pakkasen kipristellessä nenänpäätä ja alijähtyneen savun tunkeutuessa syvälle keuhkorakkuloihin matkallaan liennyttämään viheliäistä addiktiota; pienet ihmiset vilistävät kauniiden talojen seassa, jostain kuuluu eksyneen lokin epävireistä rääyntää. Lumen umpeen kuromilla kaduilla möyrivien ja pönkivien autojen pakokaasut näyttävät hennossa auringonkajossa kristallipilviltä, joita tuskin voisi kuvitella fossiililohikäärmeiden kalmanhöngäksi.


Sitten asiaan:

Allan Bloom, homoseksuelli poliittisen filosofian professori Amerikan Yhdysvalloista, kirjoitti vuonna 1987 mielenkiintoisen teoksen, "The Closing of the American Mind". Saul Bellow kirjoitti kymmenkunta vuotta myöhemmin puolifiktiivisen biografian "Ravelstein" pian Mindin julkaisemisen jälkeen AIDS:iin menehtyneestä ystävästään.

Sivumennen sanottuna pseudofiktiivisestä Abe Ravelsteinistä - huikentelevaisesta, aasialaisen rakastajansa kanssa honkkarifilmejä katselevasta renessanssikonservatiivista - kertova romaani on Bellow'n myöhäiskauden ehdottomia helmiä, lämmin kuvaus miesten välisestä ystävyydestä, vanhenemisesta ja siitä, kuinka paras viitekehys elämään ei välttämättä aina löydy oman navan tietämiltä. Suurin osa kirjailijan muusta tuotannostahan on ikävällä tavalla jäänyt kyntämään samaa ennalta-arvattavan korkeaotsaista uraa: itärannikon intellektuelli tapaa naisen, kaikinpuolinen akateeminen kultivoituneisuus ei kykene kompensoimaan tunne-elämän epädeterministisyyttä; seuraa vieraantuneisuutta, epätietoa ja itsetuhoisia ajatuksia; lopuksi seotaan, mennään uudelleen naimisiin tai löydetään eksoottinen vanhan mantereen elämänfilosofia - vaikkapa Steinerin opit -, joka stimuloi akateemisessakin olennossa piilevää kaipuuta epärationaalisuuteen. Toisinaan kaikki vaihtoehdot toteutuvat, mutta eivät ennen kuin psykoanalyysille on päästy vittuilemaan, joko suoraan päin näköä tahi leijona-analogioiden kautta.

Bloomin teos on ennen kaikkea opettajan, 40-vuotisen uran tehneen koulimattomien mielten manipuloijan, populääri tutkielma amerikkalaisesta koulutusjärjestelmästä, länsimaisesta arvorelativismista ja ihmisyyden universaaleista ongelmista. Teos on jaettu kolmeen osaan (opiskelijat-amerikkalainen nihilismi-yliopistot), joiden alaluvuissa keskitytään raatelemaan sosiaalistumisprosessin eri aspekteja. Suuri paino on liian pitkälle viedyn demokratian, liian kärjistyneen poliittisen korrektiuden opin ja ihmissuhdekäsitteistön alituisen sumenemisen tutkiskelulla.

Vaikka esitettyjen näkemysten valtaosan voi huoletta luokitella patakonservatismin tutkimusalaan kuuluvaksi, on jokainen väitelause silti perusteltu johdonmukaisin - joskin väistämättä myös osin subjektiivisin - argumentein, usein päällekkäisvalotettuna kirjassa aiemmin esiintyneiden teemojen kanssa. Poliittisen ja yhteiskunnallisen kritiikin polttopiste on virkistävän erilainen kuin Noam Chomskyllä ja muilla paikallisilla vasemmisto- tai anarkosyndikalistikirjoittajilla: Bloom keskittyy skitsofreenisen, näköalattoman yhteiskunnan sisällä tapahtuvan yksilönmuodostuksen problematiikkaan, hakee vertailukohtia ja rinnastuksia ammoin kadonneista valtioista ja valtiomuodoista, päätyy kärjistäviin diagnooseihin ja prognooseihin ihmiskunnan tilasta. Olisi kenties houkuttelevaa verrata teosta Spenglerin Perikatoon, mutta Bloomin tapauksessa kyse on pikemminkin subjektiivisen kokemuksen rehabilitoinnista ja arvorelativismin eri muotojen analyysistä.

Osa materiaalista on akateemikon kirjoittamaksi melko värikästä, erityisesti (ääri-)feminismiä ja kulttuurirelativismia vastaan silloin tällöin esitetty kritiikki. Silti Bloomia ei kannattane syyttää misogyniasta tai rasismista: kirjan primäärifunktio on muistuttaa siitä, että äärimmäisen homogenisoidussa, sosiaalisten normien tiukasti säätelemässäkin yhteiskunnassa on lupa mieltää asioita myös toisilla tavoin; vain useista näkökulmista tarkasteltuna käsitteiden todelliset rakenteet paljastuvat ja niiden reaalinen arvo voidaan punnita.

Kirja oli aikoinaan jonkinasteinen yllätysmenestys merentakaisilla markkinoilla. On kiinnostavaa pohtia syitä tähän. Esittääkö Bloom sellaisia näkemyksiä, jotka perimmiltään ovat yhteneväisiä yhteiskunnan valtaosan näkemysten kanssa? Haetaanko kirjasta vahvistusta, hyväksyntää ja oikeutusta omille ennakkoluuloille? Paljastaako teos jotain perustavaa nyky-yhteiskunnan luonteesta, vai kierrättääkö se ainoastaan julkisia salaisuuksia? Kuinka seksuaalinen suuntautuminen vaikuttaa tapaamme tulkita ja jäsennellä ympärillämme havaitsemiamme asioita? Vastauksia jo huomenna, samaan Bat-aikaan samalla Bat-kanavalla. Sitä odotellessa kannattaa ehdottomasti tutustua teokseen.



Loppuun polemisoiva sitaatti kirjan rakkautta käsittelevästä kappaleesta:



Part of the inability to make sexual commitments results from an ideology of the feelings. Young people are always telling me such reasonable things about jealousy and possessiveness and even their dreams about the future. But as to dreams about the future with a partner, they have none. That would be to impose a rigid, authoritarian pattern on the future, which should emerge spontaneously. This means they can foresee no future, or that the one they would naturally foresee is forbidden them by current piety, as sexist. Similarly, why should a man or a woman be jealous if his or her partner has sexual relations with someone else? A serious person today does not want to force the feelings of others. The same goes for possessiveness. When I hear such things, all so sensible and in harmony with a liberal society, I feel that I am in the presence of robots. This ideology only works for people who have had no experience of the feelings, have never loved, have abstracted from the texture of life. These prodigies of reason need never fear Othello's fate. Kill for love! What can that mean? It may very well be that their apatheia is a suppression of feeling, anxiety about getting hurt. But it might also be the real thing. People may, having digested the incompatibility of ends, have developed a new kind of soul. None of the sexual possibilities students have actualized was unknown to me. But their lack of passion, of hope, of despair, of a sense of the twinship of love and death, is incomprehensible to me. When I see a young couple who have lived together throughout their college years leave each other with a handshake and move out into life, I am struck dumb.

perjantaina, tammikuuta 28, 2005

turhake

Muuttanen illemmalla Punavuoreen. Kämppä on pieni, vuokra korkea, muuttokuorman taiteilu ylimpään kerrokseen NP-kova tehtävä. Tästä huolimatta siirtyminen seitsemän laihan vuoden jälkeen idän elementtilähiöistä arkkitehtonisesti hieman kiinnostavampien muotojen pehmeisiin varjoihin on jokseenkin kohtuuttomilla odotuksilla ladattu tapahtuma, reinkarnaatioon rinnastettavissa.


Apropos, Korttelit.fi on kunnianhimoinen ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen projekti.

torstaina, tammikuuta 27, 2005

(Mokele) m(b)em(b)e

Schizoblogista:

1. Mikä oli ensimmäinen artisti/bändi josta tiesit tykkääväsi?
Antonín Dvórak, jonka yhdeksännen sinfonian löysin isäni (rauha hänen sielulleen) kasettihyllystä The Plattersien, Edith Piafin, Deep Purplen ja loputtomien Janis Joplin -taltiointien seasta. Kotelo oli seksikkään oranssi, läpikuultavan hehkuva, kerrassaan vastustamaton, kannessa autereinen kuva kirkosta auringonlaskussa. Jo ensimmäisten tahtien vaikutus oli ekstaattinen, ei varmasti vähiten visuaalisen kiihokkeen vuoksi.

2. Mikä oli ensimmäinen itse ostamasi levy?
Raptorin "Tulevat tänne sotkemaan meidän ajopuuteorian". Käsite "peer pressure" oli koltiaisminälleni tuiki tuntematon, mutta viikkorahani lähimarketin levytiskille kiikutettuani olin jälleen kelpoinen välituntiryhmään. Koko kuuntelu-uralleni leimallinen viivästyneisyys käy hyvin esiin tästä anekdootista - ensimmäisen äänitteeni ostin kolmetoistavuotiaana. Yleensä tapanani oli ollut investoida perhonsidontaan vaadittaviin eläinpohjaisiin materiaaleihin; pussillisesta viidakkokukon niskahöyheniä sai pulittaa pitkälti kolmatta sataa markkaa.

3. Millainen oli ensimmäinen konserttikokemuksesi?
Prodigy, Hartwall-areenalla, circa 1997. Nuoruusvuosieni idoli (toinen ostamani musiikkitallenne oli Music for the Jilted Generation) oli kovasti pönäköitynyt. Kun areenallinen ikääntyviä teknomusiikin ystäviä nousi yhtä aikaa seisomaan ja nyökytteli kiivaasti päätään pärpätyksen tahdissa, huomasin kuin varkain ajattelevani: "Tätäkö tämä nyt sitten on?" Analogia populäärikulttuurissa usein esiintyvään neitsyyden menetyksen kuvaukseen on ilmiselvä.

4. Koska viimeksi kävit konsertissa?
James Brown, Helsingissä, vuosia sitten. Tai klassisemmin Das Rheingold, Helsingissä, myöskin vuosia sitten. Sitemmin mielipiteeni Wagnerista on lientynyt.

5. Ihan edessä, ihan takana, keskellä vai sivulla?
Mulle on oikeastaan ihan sama. Tai ehkäpä se sittenkin riippuu äänentoistolaitteistosta.

Ärh

Pinseri-ihmisten uusi blogilista.fi vaikuttaa sangen mielenkiintoiselta uutuudelta jo betaversiossaan. Kädetön Ystävänne ei kuitenkaan tohkeissaan huomannut, että oma blogi löytyi listalta jo, ja teki lapsi. Idioottivarman käyttöliittymän selättäjä on merkkipäivänään matkoilla.

funktioita, osa 2

Oli kyselty alastonta naista hyvällä maulla. Taiteellisesti virittäytyneeksi verkkojulkaisuksi profiloitumistani ajatellen mielin liittää

tähän kohtaan

pinkin pensselin prinssin, ruusunpunan ruunaamattoman ruhtinaan ja suuriluisten suurmuftin maalauksen "Maan ja veden liitto". Ah ja voi: blogger.com ei nähtävästi mahdollista kuvien hostausta, mikä tietenkin torsoutti orastaneen vitsintyngän.

Angstit Tshadissa

Ilma on kuin linnunmaitoa: sakeanaan valkoisia hahtuvia, näkyvyys sormenmitta. Jäätä peittää paksu lumikerros. Upottaa.

Olen kompastua pronssivalokseen, kuutioon, jonka yksi kylki on liskonnahkaa; lähempää tarkasteltuna uurteet paljastuvat ylösalaisiksi kirjaimiksi, ylösalaiset kirjaimet ylösalaisiksi sanoiksi, ylösalaiset sanat ylösalaisiksi lauseiksi, elliptisiksi.

"POHJANA
KIRJALLISUUSVIITTEET
A-Z"


Todellisuus kiepsahtaa oikein päin. Mukluk-saappaat riuhtaistaan irti lumesta, kuohkeaa hankea tuprahtaa kasvoille. Nykäys niskassa, sitten vapaa pudotus. Ilmanvastus on huomattavan vähäinen. Pronssivalos katoaa nopeasti näkyvistä, samoin sitä ympäröivä apea valkoinen laveus. On vain samaa, kaikkialla, keskimäärin. Tiedän erkanevani lumivaipan sisäänsä sulkemasta valtavasta pallosta kiihtyvyydellä, joka on kymmentä neliösekuntia paljon suurempi. Vilkutan. Gradun jälkeen odottaa joka tapauksessa varusmiespalvelus, eikä minulla ole kiire.

torstaina, tammikuuta 13, 2005

Tiede vs. Uskonto, keräilyerät

360 vuotta Matthew Hopkinsin jälkeen Brittein saarilta kantautuu jälleen palavan lihan tuoksu:


"One aspect of the two-year study will involve followers of both religious and secular beliefs being burnt to see if they can handle more pain than others.

Some volunteers will be shown religious symbols such as crucifixes and images of the Virgin Mary during the tests.

Researchers believe the study may improve understanding of faith, how robust it is and how easily it can be dislodged."


http://news.bbc.co.uk/1/hi/health/4167565.stm

Blogilista